*

jarisedergren

Sota ja mielenrauha

Ari Matikainen on kokenut, Jussi-palkinnonkin parhaasta dokumenttielokuvasta vuonna 2007 napannut ohjaaja. Elokuvia on valmistunut harvakseltaan, nyt markkinoille tuleva Sota ja mielenrauha vaati neljän vuoden työn. Matikaisen tavoitteena oli ”päästä mahdollisimman lähelle nuorten sotaa kokeneiden ajatuksia”.

Historiantutkijat perinteisesti kavahtavat tällaista tavoitetta sanomalla, ettei toisten päähän voi mennä. Varoittavan sormen heilautuksen kera virkotaan lisäksi helposti, että siinä liikutaan joko mahdottomalla tai ainakin harmaalla alueella. Sosiaalihistorioitsijat ovat kuitenkin opettaneet historiaa tutkiville paljon lähteiden käyttöä, myös sellaisten, joiden avulla esimerkiksi dokumenttiohjaaja voi lähteä ”tunnematkalle”, kuten ohjaaja Matikainen sanoo tehneensä. Käytössä on kirjeitä, valokuvia, elokuvia ja radioäänitteitä, muistitietoakin.

Dokumenttielokuvasta kun on kysymys, kuvasta on pakko puhua ihan kärkeen. Neljän vuoden urakointi on tuottanut Sota ja mielenrauha -elokuvan perusrakenteeksi jatkuvan kuvavirran, montaasi- ja kollaasitekniikoita käyttäen.

Arkistoista on valikoitunut ja löydetty harvoin ja joskus jopa aiemmin käyttämätöntä materiaalia. Alkuperäismateriaalin kuvaa, jota on löytynyt enimmäkseen kotimaisista lähteistä, on tietoisesti ja harkiten leikattu, hidastettu ja kohdennettu. Tällaisen kuvan käyttöä on pitkään kartettu sekä saatavuussyistä (lupien saamisen vaikeus, hallinnollinen vastustus, suoranainen piilottelu) että esteettisistä syistä (kuva ei ole taiteelliseen dokumenttiin tarpeeksi ”siistiä”).

Vain kerran elokuvan katsovan on hyvä ajatella, että oman kokemuksen lähtökohtana kannattaa pitää varsinkin elokuvan alussa kuuntelemista; kuvavirta saa soljua sen rinnalla tai ehkä jopa hieman taustalla.

Miksi sanon näin? Tiedän kokemuksesta, että kuvavirtojen käsittely ja valmistelu luovat ohjaajalle ja leikkaajalle assosiaatioiden ja alluusioiden ketjun, jonka välittyminen katsojalle on – vaikka se siis toimisi – enemmän tai vähemmän sattumanvaraista. Toistan historioitsijoiden varoitukset: mahdotonta tai harmaalla alueella…

Jos tavoitteena on tunnematka, tämä ei tietenkään haittaa, mutta monet kaipaavat tarkkaa informaatiota. Sellainen on vain ollut tapa dokumenttielokuvaa tehdessä ja sellainen on ollut tapana sitä katsoessa. Matikainen rikkoo tietoisesti tätä tapaa. Rohkea temppu, enkä sitä mitenkään kritisoi, sanonpahan vain, lähinnä siksi että satunnainen katsoja painottaa helposti joko katsomista tai kuulemista.

Jos tämä esteettinen ja formaalinen rakenne voi sitten olla satunnaiselle katsojalle vähemmän helppoa, on muistutettava elokuvan toisesta piirteestä, joka olennaisesti helpottaa tilannetta.

Tutkijoiden käyttäminen historiallisessa dokumentissa on tietysti tavallista. Mutta nyt on sanottava, että tutkijat ovat tämän elokuvan suola, kuva-aineksen yksityiskohtien kiinnostavuudesta huolimatta.

Tohtorikaarti, osa heistä on varmasti myös dosentteja, aakkosjärjestyksessä Markku Jokisipilä, Jenni Kirves, Ville Kivimäki, Juha Mälkki ja Tuomas Tepora ovat ensimmäistä lukuun ottamatta vasta 2000-luvulla lahjakkuutensa osoittaneita ja sen jälkeen lupaukset täyttäneitä tutkijoita.

Vaikka ovat kukin omilla erikoisaloillaan tunnettuja, elokuvan asiantuntijoina toimivia uuden historiantutkijasukupolven tutkijoita yhdistää monta eri tekijää. He ovat irrottautuneet vanhoista myyteistä ja – sanottakoon se suoraan – vääristä päähänpinttymistä (jotka ovat valitettavan yleisiä ja pitkäikäisiä). He tuulettavat avoimesti sodan (juridista ja hallinnollista) käsitettä ja painottavat sodan kokemusta, myös huonoja kokemuksia, ja tässä yhteydessä varsinkin niitä, jotka aiheuttavat traumoja. He tekevät selkeän eron sotatantereen ja muun sodan vaikutuspiirin välillä ja laajentavat näin sodan piiriä. He ottavat huomioon sotilaiden, heidän omaisensa ja väestön tunteet, reagoinnit ja paketoivat koko sodan niiden kautta uusiksi. Tämä on tärkeää siksi, että halusimmepa tai emme, sodan jäljet elävät meissä kaikissa. Yhdessä nämä asiantuntijat luovat elokuvaan oivallusten ja innovaatioiden kehän. Sen soisi tulevan yleiseksi tiedoksi.

Sota ja mielenrauha -elokuvassa asiantuntijuus on selkeää, argumentoivaa ja helposti ymmärrettävää ja kuitenkin se antaa aivan toisen käsityksen kuin se, minkä olemme saaneet irti meille syötetystä ja läpioppimastamme kliseekokoelmasta talvisodasta ja jatkosodasta. Perinteinen sotahistoria, taistelut ja joukko-osastojen menestykset on rajattu tästä elokuvasta järkevästi ulos.

Näitä käsityksiä ravistelevia tilanteita on toki muidenkin kansakuntien historiassa. Vakavimmillaan ne näkyvät esimerkiksi totuuskomissioiden työssä, jotka ovat olleet käytössä sodanomaisten olosuhteiden purkamisessa varsinkin diktatuurien jäljiltä. Totuuden selvittäminen on niin tärkeää, että todistuslausuntoa vastaan syyllinen voi saada armahduksen, vapautuksen teoistaan, olivatpa ne mitä tahansa.

Keveämpää on ollut keskittyä historiakeskusteluun. Tällöin populaarikulttuuri on siihen osallistunut aktiivisesti: televisiosarjat ovat auttaneet brittejä irtautumaan kolonialismista, yhdysvaltalaisia rotusorrosta ja korostamalla kärsimyshistoriaa myös saksalaisia pääsemään irti sodan hirmutekojen painolasteista. Täydellistä onnistumista ei ole, mutta hyvä yritys näissä lasketaan.

Suomalaiseen traditioon tämä tuulettamien ei ole kovin usein kuulunut, vaikka parempaan suuntaan on menty. Siksi Ari Matikaisen dokumenttielokuva Sota ja mielenrauha, joka kartoittaa aiemmin kartoittamatonta ja onnistuu tuomaan asiantuntijasivistyksen avulla uusia näkökulmia julkiseen keskusteluun on äärimmäisen arvokas elokuva.

Sota ja mielenrauha, ohj. Ari Matikainen, 72 min. Elokuvateattereissa 11.3.2016.

Elokuvan traileri: https://vimeo.com/152418782

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Sota ei varmasti kenenkään terveyttä paranna. Vaikka siitä selviytyisi ilman fyysisiä vammoja, kokemus todellisesta hengenvaarasta, johon ei itse voi vaikuttaa ja josta ei pääse halutessaan pois omin avuin, ei edistä myöskään mielenterveyttä.

Vaikka ei itse altistuisi taistelukokemuksille, sodan tuoma elämänmuutos vie toiseen, painajaismaiseen todellisuuteen, jossa ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan jos sen näkee. Läheisten menetykset, puute, nälkä, väsymys, epätietoisuus ja kuolemanpelko ovat tuskallisia itse läpikäytäviksi. Joukkokuolema, rakennetun ympäristön tuho, puute elämän perusasioista ja hyvästijättö arkielämälle sellaisena, jonka tänään otamme itsestäänselvyytenä: ne eivät voi olla muuttamatta kokemistapaa.

On hämmästyttävää, kuinka rauhan oloissa torjumme tietoisuudesta tämän kaiken emmekä halua varautua estämään tai vähentämään sitä riskiä, jota niin kovin pelkäämme. Laiminlyömme itsepetokseen saakka huolehtimista kansamme kyvystä puolustautua ja selviytyä pahoistakin päivistä, koska ajatuskin siitä on niin kauhea ja haluamme mieluummin jotain muuta mieleemme unohtaaksemme, että jokainen meistä lopulta sairastuu ja kuolee joka tapauksessa rauhankin vallitessa.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset