*

jarisedergren

Katsaus kotimaiseen elokuvaan

Kevään kotimaisia uutuuselokuvia on alkanut tulla markkinoille. Elokuvat ovat selkeästi todisteita suomalaisen elokuvan monimuotoisuudesta. Elämme suomalaisen elokuvan kulta-aikaa, kuten tohtori Outi Hupaniittu tiivisti jokin aika sitten yleisnäkymän Yleisradion Kulttuuricocktail-ohjelmassa, jossa keskustelimme suomalaisen elokuvan nykytilasta. Tuon vilkkaan nelikymmenminuuttisen voi yhä kuunnella YleAreenasta:  [http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/12/suomalainen-elokuva-elaa-nyt-toista-kultakauttaan]. Palaan myöhemmin suomalaiseen dokumenttiin ja puhun tässä vain kotimaisesta näytelmäelokuvasta.

Suomalainen elokuva on monimuotoista ja sitä on markkinoilla paljon. Elämme nyt helmikuun puoliväliä ja elokuvateattereihin on saatettu jo kuusi uutuuselokuvaa. Samaan aikaan teattereissa on esitetty kuutta viime vuoden kotimaista.

Kun elokuvien määrää vertaa elokuvakäynteihin, ymmärtää jotakin tosiasiallisen kilpailun luonteesta. Suomalainen eli Suomessa asuvaan väestöön kuuluva käy tilastojen mukaan katsomassa suomalaista elokuvaa kerran tai kahdesti vuodessa: tilastollinen luku on onneksi lähempänä kahta. Tämän tilastollisen katsojan on siis väistämättä suoritettava valintaa. Itse olen kaikkiruokainen ja katson ne kaikki. Huonotkin. (Anteeksi. Mutta tosiasia on että kaikki elokuvat eivät ole hyviä. Tai sanotaan niin, että toiset ovat parempia kuin toiset. Niin kuin kengät, esimerkiksi.)

Vaikka nykyisen hallituksen niskaan voi upottaa melkein mitä tahansa, ja aiheesta kun kysymys on tutkimuksen rahoittamisesta, elokuvasosiologiaa ei Suomessa paljon harrasteta. Siksi emme tarkkaan ottaen tiedä, miten tämä valikointi käytännössä tehdään eli miten ne vuoden pari kotimaista katsomiskokemusta perustellaan. Sen me tiedämme, että tilastollinen katsoja ei ole tosielämän katsoja: katsomiskerrat keskittyvät joillekin ja varsin moni ei käy koskaan elokuvissa. Mutta koska tätä on huonosti tutkittu, emme tiedä kenelle ne käynnit kasaantuvat. Sanon tämän varauksella: ehkä alan markkinointiosastot tietävät mitä tekevät.

Viime vuoden elokuvista

Jotta tämä pohdiskelu saisi lihaa luurangon ympärille, hypätkäämme hetkeksi tilastoihin, joita Suomen elokuvasäätiö ystävällisesti päivittää kuukauden välein. Mielestäni viime vuoden paras elokuva Klaus Härön Miekkailija sai ansaitusti uutta potkua kansainvälisestä huomiosta Amerikkaa myöten, mutta sen katsojaluvut ovat sitä luokkaa, että 100 000 rajan rikkominen tekee tiukkaa.

Hymistelyä Miekkailijan ympärillä on ollut vähemmän kuin enemmän tai vähemmän peiteltyä kritiikkiä tai ehkä kyseessä ovat ennakko-oletukset tai jopa asenteet: virolaisaihe neuvostohistorian ajoilta, vironkielinen ja virolaisten näyttelijöiden toteuttama ei ehkä kuitenkaan solahda siihen makuun, joka tekee valintoja kävisikö katsomassa tänä vuonna kotimaisen elokuvan vai ei. Anna Heinämaan käsikirjoitukseen ja käsikirjoittajan asemaan liittyvä kiistely toi elokuvan framille myös kriittisessä mielessä juuri silloin, kun maailmalta kaikui sanomia elokuvan hyvästä vastaanotosta. Elokuvan nähneet moittivat vain harvoin Miekkailijan hillittyä kokonaisuutta ja vain kriittisimmät mielet eivät tunnusta esimerkiksi näyttelijöiden onnistumista. Miekkailija ei aiheestaan huolimatta elämöi Neuvostoliitolla, politiikalla, kansallismielisyydellä eikä ihmiskohtaloilla. Se soljuu hyvin katsojan mieleen. Siihen on helppo osallistua.

Antti Jokisen Kätilö kerää edelleen hyvin yleisöä ja on ylittänyt jo varsin hyvänä ellei peräti erinomaisena pidettävän 220 000 katsojan rajan reilusti. Suomessa on muutama ohjaaja, joka ei pelkää esitää ekstreemejä, shokeeraavia tilanteita. Jokinen osoitti jo väkivaltaa suoraan kuvanneella Puhdistuksellaan olevansa yksi heistä. Ekstreemi väkivalta, usein yksityiskohtaisesti ja yllätyksellisesti esitettynä, oli varsinkin ranskalaisen uuden elokuvan tunnusmerkki 1990-luvulta lähtien – ranskalainen ekstremismi on sellaisenaan jo käsite. Digitaalisuus ja sen mahdollistama yksityiskohtainen esitys on lisännyt tämän tehokeinoston käyttöä kaikkialla maailmassa.

Kätilön kirjallinen tausta loi pohjaa laajalle kiinnostukselle ja kritiikkikin on seurannut Katja Ketun kirjan kritiikkiä. Saksalaisen upseerin ja ilmeisen pakkomielteisesti hänen rakastuneen Lapin naisen tarina ei ehkä täytä menestyksekkään hollywoodilaistarinan selkeyttä ja yksityiskohdissaan tarinan eeppisyys jämähtää lähes trashiin, mutta kuvien tasolla Jokinen on kykynsä osoittanut. Mutta se jokin, se jokin puuttuu yhä, sanoo suuri kriitikko, joka on piiloutunut sisälleni lähes kuulumattomiin.

Mika Kaurismäen historiallinen elokuva Tyttökuningas ilmestyi sekin joulukuussa, mutta on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle – odotukset olivat ehkä liian suuret niin tarinan kuin myös toteutuksen suhteen.  Turun linnan sisäkuvat olivat varsin onnistuneita, mutta mielestäni – ja tässä liikumme todellakin mielipiteen vaatimattomalla tasolla – tällaiseen tarinaan liittyvä läheisyyden kokemus jäi puuttumaan. 

Samoissa katsojaluvuissa liikkuu myös Saara Cantellin ohjaustyö, lastenelokuva Onnelin ja Annelin talvi, sen sijaan viime marraskuun lopulla ensi-iltansa saanut Pekka Karjalaisen ohjaama Hevisaurus-elokuvan katsojakunta näyttää jäävän vaihäisemmäksi. Ikämiessarjalaisena en aina pysty lasten elokuviin eläytymään, niin kuin vain lapsiyleisö voi tehdä, mutta ei kokemus kummankaan kohdalla mikään pettymys ollut. Näihin elokuviin mennään lapsi edellä ja vanhempien tehtäväksi jää musiikin volyymin moittiminen ja ajoittaiset moraalipuuskat elokuvan tarinan yksityiskohdista.

Tämän vuoden uutuudet

Moraalipohdinnoista tulikin mieleen juuri markkinoille tuleva Risto Räppääjä ja Yöhaukka. Se on Timo Koivusalon ohjaustyö, joka jatkaa hyvin suosittua lastenelokuvasarjaa. Lapsiin liittyvissä kulttuurituotteissa yhteiskunnallisesti yleensä hyvin moitittu anarkismi on ollut kunniassaan. Peppi Pitkätossun perinne on tässä vahva.  Elokuvien tarinoissa toteutuvat teot eivät ole sääntöjen mukaisia, ja usein niihin liittyy moraalinen opetus. Me teemme näin, mutta eihän näin saisi tehdä. Harmitonta ja hyvää opettavaista aineistoa kasvatuksen kepeällä puolella, siis.

Risto Räppääjä ja Yöhaukka ei tee tästä poikkeusta. Mutta arkeologisesta löydöstä ja sen katoamisesta alkava fantasiatarina perustuu noloille tilanteille ja niiden seurausten korjaamisyrityksiin tavalla, joka ei ole pelkästään harmitonta: keinoina ovat jatkuva valehteleminen, toistuvat murrot ja esimerkiksi vankilapaon yrittäminen. Moralisti minussa nosti päätänsä. Olen tulossa vanhaksi ärjyksi konservatiiviksi.

Eikä se ole edes ainoa kerta valkokankaan ääressä. Tämän vuoden näytelmäelokuvauutuuksiin kuuluu Tiina Lymin Äkkilähtö, joka on genremääritykseltään lähinnä komediallinen draama tai trilleri. Siinä on varmasti satakunta repliikkiä, jonka oleellinen, jos ei peräti ainoa sisältö on kiroilu. Erityisesti naisen sukupuolielimen nimi mainitaan liian monta kertaa minun makuuni. Asiaan moraaliminäni kiinnitti huomiota siksi, että monissa näissä kohtauksissa oli lapsi mukana tavalla, jota esimerkiksi amerikkalaisessa elokuvassa ei koskaan näytettäisi. Suomessa asia kuitattaneen sillä, että tuollaista reaalimaailmassa on, lapsia kohdellaan huonosti eikä heistä välitetä. Näin ainakin paatuneet kollegani asian niistivät.

Paheksun siis etukäteen tätä elokuvan mukanaan kantamaa asennetta ja paheksun erityisesti kirosanojen tulvaa. Tiedän saavani tästä sanomisestani kritiikkiä, mutta puolustaudun etukäteen argumentilla: kun elokuvan keskeiset henkilöt kiroilevat elokuvan tavalla, he asemoituvat yhteiskunnallisessa mittapuussa väistämättä liian alas kuvitteelliseen elokuvakatsojaan nähden. Rosvojen kohdalla tämä väistämättä tilanteeseen liittyvä ylemmyydentunto on tietysti välttämätön paha, mutta esimerkiksi päähenkilö on kiinteistönvälittäjä, vaikka juuri heistähän on perinteisten autokauppiaiden lailla tehty elokuvien tyhmiä pahiksia jo vuosien ajan. Ylemmyyden tunne johtaa siihen, että lastakin kohtaan tuntee vain sääliä. Jotta jotain tiivistäkin tulisi sanottua: Elokuva koheltaa tärkeiden tunnealueiden yli näillä harkitsemattomuuksillaan. Samaan sarjaan kuuluvat ulkomaalaisten rikollisten kliseinen käyttö elokuvien juonen tukkeena. 

Elokuvan kokonaisuudessa on epätasaisuutta myös leikkauksen ja kuvauksen suhteen, mutta ettei menisi haukkumiseksi, mitä ohjaajaensikertalainen ei missään nimessä ansaitse, muistutettakoon, että Lymin työssä on kosolti myös hyviä puolia: tarina juoksee varsin varsinkin alkupuolella elokuvaa. Lymille on siunaantunut myös tulevia tehtäviä, sillä hän saa – juuri tästä on kyse – ohjata jatkossa Napapiirin sankarien kolmannen osan.

Äkkilähdön kliseisyyskään, jonka ikonina on haulikolla operoiva äkäinen mummo Kainuusta, ei haittaa, kun kehiin astuu maaseudun kollia esittävä Jussi Vatanen, jonka murretausta lienee pohjoissavolainen. Vatanen on nuoren maaseudun miehen kävelevä ikoni, parempi kuin morsianta hakevat maalaispoikamiehet konsanaan. 

Vaikka ikämiehyydeltäni en muista nuoruudestani paljon mitään, vain tapahtumat kotoisten toimintakeskuksen nakkikioskin, r-kioskin ja poliisiaseman äärellä, jokin Vatasen esittämän hahmon kyvyssä ottaa vastaan iskuja muistutti nuoruuden hetkistä, joissa herkkyyttä opeteltiin kepakon kanssa.

Kainuun maisemat, jotka ovat ihan vähän mainostaakseni äidin puolen suvun maisemia, olisivat toki mahtuneet hieman vähemmänkin rajattuihin kuviin, jos näin olisi hyväksi nähty ja olisi pitänyt. Syntymäkaupunkini Kajaani, jonka perustajista 1600-luvulla viitisen prosenttia on suoria esivanhempiani, ei näy elokuvassa lainkaan. Vaikka kyse on vääryydestä, tämä ei ole vaikuttanut yllä sanottuun.

Vatasen hahmo on oleellinen myös tämän hetken elokuvista suosituimman kohdalla. Viime syksynä ilmestynyt Napapiirin sankarit 2, siis jatko-osa, on näinä päivinä ylittämässä 400 000 katsojan lukumäärän. Sen ronski vauhtihuumori, jonka siis oletan tunnetuksi lukijoitteni joukossa, vertaantuu kyllä Lymin elokuvan parhaimpiin hetkiin ja ylittää sen. Mutta kyllä Napapiirin sankarien ensiosa oli vielä hauskempi, eikös vain.

Jos pohjoinen elämänpiiri hiveli herättämien muistojensa kautta, kaksi elokuvaa markkinoille ahertaneen Lauri Nurksen draamakomedia Nuotin vierestä liittyy avoimesti tunnustettuun harrastukseeni karaokeen. Mukavasti näytelty komedia on lähtenyt kohtuullisesti liikkeelle. Elokuva elää näyttelijöidensä varassa, eikä siitä puutu heittäytymistäkään, kun Leena Uotilan rooli äitinä vaatii karaokeklassikon Aikuisen naisen esittämistä. Vaarallinen valinta, koska muistaakseni parhaissa karaokepaikoissa Aikuisesta naisesta sai pulittaa kymmenenkin euroa henkilöstön virkistäytymiskassaan. Mutta juju on siinä, että Uotila vetää hyvin.

Karaokevastainen poika, jossa ahdistuu koomikkojen kärkipäähän osaamisellaan ängennyt Riku Nieminen, joutuu kestämään sen, minkä satunnainen karaokebaarissa kävijäkin: kaikilla esiintyjillä ei ole sitä jotakin. Ja päinvastoin kuin luullaan, karaokeyleisö ei todellakaan halua demokratiaa tai yltiöliberaalia maailmaa, jossa ”jokainen saa laulaa”. Tai saa, mutta onko pakko? Oikeammassa olivat ne IQ-Nobelin jakajat, jotka myönsivät palkinnon karaoken japanilaiselle keksijälle siitä, että hänen oivalluksensa vuoksi ihmiset ovat oppineet sietämään toisiaan paremmin. Se on karaoken rauhantahtoinen sanoma. Toleranssi. Sietäminen. Pieni liikkumavara.

Ja tässä on elokuvaan liittyvän kritiikkini ydin: sen huumori on yllättävän kovaa. Jopa niin kovaa, ettei minua naurattanut. Onneksi sentään avautumiskohdassa – elokuvan nähneet muistavat vessakohtauksen – minua itketti niin kuin pitääkin. Tunteet ovat elokuvan suola, kun vain oppisi pyyhkimään kyyneleet niin, etteivät naapurit tai kollegat näe. Lauri Nurksen toinen lähes yhtäaikaa markkinoille tullut ohjaustyö (sic!) Tappajan näköinen mies [http://jarisedergren.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/210787-tappajan-nakoinen-mies-valkokankaalla] on trilleri, jonka esittelin jo pari viikkoa sitten.  Säästän teidät uusinnalta, jollette klikkaa.

Tarina alkaa selvästi venyä pitkäksi, mutta onhan näitä elokuviakin paljon. Aleksi Mäkelän draama Love Records ja Aleksi Salmenperän Talvivaaran kaivokseen taustoihin liittyvä draama Jättiläinen ovat olleet markkinoilla jo jonkin aikaa. Levy-yhtiön ympärille rakentuva draama, jolla on löyhästi joukko yhtymäkohtia todelliseen, perustuu syvemmän tiedon tarpeelle: mitä kaikkea onkaan Baddingin, Hurriganesin, poliittisen laululiikkeen ja muutaman muunkin klassikon takana.

Epookkielokuvien tekeminen on vaikeata vaikka ajallinen etäisyys olisi vain muutaman vuosikymmenen. Jos kohta virheistä ei vedetä katsomossa hernettä nenään, niitä osoitellaan mieluusti sormella ja suomalaiseen tapaan naureskellaan päälle. Toisin sanoen kokonaisuudesta viis veisataan ja keskitytään yksityiskohtien runsauteen.

Näissä elokuvissa musiikkikohtausten onnistuminen on oleellista – Love Records onnistuu tässä kuten myös castingissä – henkilöhahmot, myös sivuosissa, ovat varsin uskottavia. Nuoret näyttelijät tekevät työnsä moitteettomasti, kritiikki kohdistuu enemmänkin henkilöiden vastaavuuteen todellisuuden kanssa. Kun ei ota tätä todenmukaisena historiakuvauksena, vaan tiettynä ikonien esittäytymisenä historiallisissa puitteissa, elokuva on varsin viihdyttävä.

Muutama vuosi sitten suurelle yleisölle turhaan tarjottu Miss Farkku-Suomi oli varsin hyvä ajankuva 1970-luvun Oulusta – tiedän sen koska, Herra Tuomari, minä olin siellä, tosin oppositiossa siinä vieressä Muhoksella. Love Records -elokuva miellytti minua jopa enemmän, sillä nyt onnistutaan erityisen hyvin tällaisen elokuvan väistämättömän episodimaisuuden yhteenliittämisessä. Vaunu ei edetessään kolise eikä raiteilta syöksymisiä tapahdu. Se on osoitus hyvästä tekemisen tasosta.

Vuoden alun ehdoton kriitikkomenestys on ollut Aleksi Salmenperän Jättiläinen, elokuva Talvivaaran kaivoksen skandaaleiden ympäriltä. Pienellä budjetilla tehty elokuva näyttää hyvältä, siinä on Nordic noirin hillitty, sähkövalon täyttämä väritys ja se on tiukasti tyylilajissaan pysyttelevää draamaa. Jättiläisen henkilöhahmot ovat sekä fiktiivisiä että todellisia – tai eivät ne ole, näytelmäelokuvan hahmot ovat aina fiktiivisiä, vaikka samannimiset henkilöt olisivat tehneet samankaltaisia asioita maailmassa. Haluavatko elokuvantekijät, että samastamme hahmot yksi yhteen vai sitä, että me ymmärrämme sen pienen eron. Kolmas mahdollisuus on, että me emme ymmärrä näitä eroja – sitä varten moniin elokuviin kirjoitetaan klausuuli, jossa vetäydytään vastuusta tapauksissa joissa elokuvan tarina ja tapahtumat ja todellisuus, sellaisena kuin me sen tiedämme, sattuvat liian hyvin yhteen.

Jättiläinen on suuri moraliteetti, vaikka se on putsattu poliittisista konnotaatioista täysin. Jäljellä on perinteinen puolueeton virkamieskunta, sen mahdollisuus korruptoituneisuuteen ja sen näkymätön valta, joka on rahan tekijöille arvokasta valuuttaa. Suomi on kaikissa kansainvälisissä tutkimuksissa sublimoitu vähiten korruptoituneiden maiden joukkoon. Kuitenkin joku kokemuksessamme sanoo toisin. Onko esimerkiksi rakennustoiminta korruptiovapaata? Onko kaivostoiminta korruptiota vailla, mitä Jättiläinen epäilee. Ovatko virkamiehet lahjomattomia? Tällainen tyypittely elokuvassa on aina riskialtista, eivätkä kirjoittajat ota kantaa edes siihen, ottaako elokuva kantaa.

Lopuksi

Kotimainen elokuva jaksaa huumorinsa kannattelemana. Komediat tuovat rahat kassaan ja käsikirjoitettu ja ronskisti näytelty komedia tuntuvat naurattavan elokuvissa käyvää yleisöä. Näinhän sen pitää olla monimuotoisella kulttuurikentällä. Draamassa ajat ovat vaikeammat. Viisasten kiveä en voi antaa, mutta viikoittaiset ulkomaiset esimerkit antavat yhden vinkin. Draaman katsojalle pitää antaa ajattelemisen aihetta enemmän kuin suomalainen elokuva tavallisesti tarjoaa. Siinä on käsikirjoittajille ja ohjaajille tekemistä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset