*

jarisedergren

Coenin veljesten Hail, Caesar ja Hollywoodin kiemurat

Coenin veljesten elokuvien luonne herättää jatkuvasti huomiota elokuvanystävien parissa. Veljesten elokuvat aiheuttavat hämmennystä, koska ne eivät solahda mihinkään erityiseen luokkaan tai kategoriaan aivan helposti. Ne nähdään usein pastisseina muista elokuvista, toisin sanoen elokuva viittaa todella usein johonkin aikaisempaan elokuvaan, ja onpa niihin sovellettu postmodernia kaapuakin.  Psykoanalyyttisestä ja dekonstruktionäkökulmasta kirjoitettu, vastikään ilmestynyt elokuvakirja Joel ja Ethan Coenin elokuvista on saanut nimekseen ”Apropos of nothing”. Siis ”ei mistään erityisestä syystä” tai ”ei se oikeastaan viittaa mihinkään”. Siksi on kysyttävä, ovatko ne tyhjää täynnä, elokuvia ei mistään? Ja kuinka on uusimman, Hail, Caesar -elokuvan laita?

Veljekset ovat tehneet elokuvia neljällä vuosikymmenellä. Arizona Baby jäi mieleen 1980-luvusta, Barton Fink, Fargo ja The Big Lebowski seuraavalta. Vuosituhannen vaihduttua eniten huomiota herättäneitä ovat olleet Menetetty maa, Kova kuin kivi ja Inside Llewyn Davis. Aika harvoin niitä on haluttu haukkua, ja niiden yllä leijuu onnistuneiden elokuvien aura.

Mutta se kategorioitsemisen tarve. Johonkinhan Coenin veljeksetkin pitäisi saada puserrettua. Se on se, mikä elokuvista kirjoittavien mielessä mättää. Mutta jos tehtävä ei ollut helppoa ennen, ei se ole helppoa nytkään uusimman Hail, Caesar -elokuvan kohdalla.

Elokuvan paikkana on Hollywood – aihe jonka liepeillä oltiin jo elokuvassa Barton Fink, jossa esillä oli jopa sama yhtiönimi Capitol Films –, ja vuosikymmen on 1950-luku. Ajanjaksoa luonnehtivat profiloituneet tähdet, teollinen tuotanto ja monin tavoin tarkkailun alla oleva suhde yhteiskuntaan.

Vaikka elokuvan tapainen media on sinällään laaja kenttä temmellettäväksi, veljekset ovat tarttuneet vielä suurempiin aiheisiin: ideologioihin ja jopa Jumalaan. Soppa on sakea ja resepti pitkä.

Hail Caesarin tärkein keskushenkilö on Captiol Filmsin tuotantopäällikkö Eddie Mannix (Josh Brolin). Eddie on periaatteessa tavallinen perheellinen mies, ammattimies ja osaaja, joka olisi voinut olla työssä missä tahansa bisneksessä. Mutta elokuvassa hän on yhtiön johtaja herra Schenkistä seuraava, ja mitä itse elokuviin tulee, siis Jumalasta seuraava. Suuryhtiö M-G-M:n pääjohtajamoguli Louis B. Mayerilla oli sattumoisin reaalitodellisuudessakin 1920-luvun puolivälissä Eddie Mannix -niminen mies hoitamassa käytännön asioita elokuvaväen ja käskyttävän johdon välissä.

Korkea muodollinen asema ei estä Mannixia toteuttamasta ruohonjuuritason hommia. Jos tuotanto on vaarassa skandaalien uhatessa elokuvatähden juopottelun tai muun huonon mediajulkisuuden vuoksi, yhtiölle uskollinen Mannix hoitaa asian oman persoonallisuutensa ohjaamana. Joskus teoista seuraa huono omatunto, mutta hyvän katolisen tavoin hän tunnustaa syntinsä rippipapilleen vuorokauden välein.

Mannix selvittelee rutiininomaisesti tavanomaisia skandaalinpoikasia ja uudelleenjärjestelyjä, kun tapahtuukin jotain poikkeuksellista. Capitol Films on päättänyt valmistaa prestiisielokuvan, suuren raamatullisen spektaakkelin, joka muistuttaa ainakin jossain määrin tunnettua Ben Huria (1959). Mannix saa tehtäväkseen muokata elokuvaa niin, että sen voivat hyväksyä kaikki keskeiset uskontokunnat. Elokuvan pääosassa on Baird Whitlock (upeasti näyttelevä George Clooney), joka kidnapataan elokuvan kuvausten ollessa viimeistä silausta vailla. Asialla ovat Hollywoodia kansoittavat kommunistit, joilla on paitsi suorat yhteydet Neuvostoliittoon, myös varsin vankat ideologiset näkemykset, joiden ilmaisujen muodot vaihtelevat yksioikoisista iskulauseista monimutkaisiin filosofisiin rakennelmiin. Jälkimmäisiä pukee sanoiksi hippiaikojen filosofiksi Amerikassa noussut frankfurtilaiskoulukunnan guru Herbert Marcuse! Kaappausrahat halutaan lahjoittaa Neuvostoliitolle.

Suuret elokuvayhtiöt olivat tunnetulla tavalla omistautuneita antikommunistiselle asenteelle, konsensuksessa yhteiskunnan kanssa, eikä tästä suuntautumisesta ole tässäkään tapauksessa epäilystä. Pragmaattisuus vie kuitenkin yleensä voiton ideologiasta, varsinkin jos asia on selvitettävissä rahalla.

Kidnappausdraaman aikana, jos näin voi sanoa kommunistien oleskelusta ja ideologian värittämistä keskusteluista miljonäärihuvilassa, tuotantopäällikkö Mannixilla on kuitenkin paljon tekemistä teollisen elokuvatuotannon ylläpitämisessä. Kamera pistäytyykin tähtien ja tuotantojen parissa muutaman minuutin jaksoissa, joissa annetaan varsin hyvin toimivia näytteitä todellisista genreistä tanssielokuvineen, uima-allas koreografioineen ja seurapiiridraamoineen. Nämä elokuvan jaksot ovat tyyppitapauksia, mutta sellaisenaan mielikuvituksellisesti, äärimmäisen hyvin näyteltyjä ja toteutettuja – ja mikä parasta, myös hauskoja. Ne myös paljastavat jotakin piilotettua: opetus on siinä, että kaikkea ei kerrota ääneen, vaan asioita myös ujutetaan katsojille - tämä koskee myös seksuaaliasioita. Propagandaa on aina ja kaikkialla ja elämme sen keskellä, halulsimmepa tai emme.

Baird Whitlock saa osansa kommunistien opetuksista, mutta onnistuu palaamaan työtehtäviinsä vahingoittumattomana. Ennen suurta loppukohtausta Hail, Caesar -elokuvassa, jossa roomalainen soturi kääntyy lopullisesti kääntymyksen tehneenä Jeesuksen tielle, hän yrittää selittää Mannixille kommunisteilta oppimaansa. Mannix, jolla on omat lojaliteettiongelmansa yhtiötä kohtaan, ratkaisee asian oman persoonallisuutensa mukaisesti ja saa taas tehdä uuden tunnustuksen rippituolissa.

Jos muistamme alun dilemman, on kysyttävä, viittaavatko nämä elokuvan piirteet ja sisältö mihinkään, paitsi itseensä, ja ovatko ne toteutettu jostakin erityisestä syystä, vai ihan vain huvin vuoksi. Valmista ratkaisua ei ole. Jää katsojan ja hänen valistuneisuutensa tehtäväksi löytää Coenin veljesten särmä. Niitä särmiä kyllä Hail, Caesarissa riittää, vaikka vain hurmaantuisikin tekijöiden osaamisesta ja bongailisi viihteellisesti elokuvan viittauksia milloin mihinkin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän jarisedergren kuva
Jari Sedergren

Kävimme toisaalla pientä keskustelua, mihin raamattuspektaakkeliin Hail, Caesar eniten viittaa. Tuo Ben Hur (1959) on helppo sanoa, koska elokuvassa näytetään tekeillä olevan leffan alaotsikko "A Tale of the Christ", joka on sama kuin Ben Hurin alaotsikko. Toisaalta itse tarina muistuttaa eniten vuonna 1953 valmistunutta Cinemascope-elokuvaa The Rope. Ja sitten näemme tarkalla silmällä Hail, Caesarin valmistusvuodeksi 1951, joka on siis elokuvan tapahtumavuosi, ja silloin ilmestyi todellisuudessa suurelokuva Quo Vadis, jonka nimessä ei sillä kertaa ollut kysymysmerkkiä.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset