*

jarisedergren

Tappajan näköinen mies valkokankaalla

Tappajan näköinen mies Viktor Kärppä (Samuli Edelman) on inkeriläinen maahanmuuttaja, Afganistanin käynyt Spetsnaz-veteraani, joka liikkuu sujuvasti nykyisen asuinpaikkansa Suomen ja nuoruuden kotinsa maisemissa Karjalassa ja muualla entisen neuvostovaltion alueella. Lauri Nurksen ohjaaman trillerin katsojalle tehdään heti alussa selväksi, että kyseessä on vain näennäisen laillinen ja varsin usein laittoman puolelle sijoittuva toiminta. Hahmo on tuttu niille, jotka ovat Matti Röngän Kärppä-kirjoja lukeneet.

Vaikka Kärppä on armeijakokemukseltaan tiedustelija ja siis salamyhkäinen, hän on pohjimmiltaan myös verkostoituja. Joutuipa hän itse tai ujutettiinko hänet mukaan vaarallisiin seikkailuihin, Kärppä löytää helposti yhteistyökumppaneita kotiseudun vanhoista ystävistä, Suomen poliisista, Venäjän Suomen-lähetystöstä ja nykyisistä Venäjän mafiajohtajista.  Paha kyllä samoista tuttavapiireistä löytyy paitsi todellisia ystäviä myös vihollisiksi muuttuneita. Monet heistä kuuluvat Kärpän henkeä uhkaavien pahisten piiriin.

Hankaluudet vaivaavat myös yksityiselämää, sillä jos moraali on löyhässä Kärpän maskuliinisarjassa, ei vaimoväen sydämensivistyskään yllä kunnolla edes säälin tasolle. Kärppä saa kuulla kunniansa laittomuuksista ja puuttuvasta moraalista, eikä hänen miehinen kunniansa, joka on perikonservatiivista laatua aina nauseaan asti jää sekään tahrattomaksi, kun vaimo hankkii oman rakastajansa, vieläpä oman työpaikkansa taviksista tai peräti nynnyistä. Otsa rypyssä ovat elokuvan muutkin suomalaisnaiset kuten Suojelupoliisin tiukkis, jonka Krista Kosonen tulkitsee äksyillessäänkin pehmeällä kuiskuttelevalla äänellään.

Venäjän vallan vaihduttua maa on saanut naispresidentin, jota vastaan tietysti juonitellaan. Yksi operaatio ulottuu maan rajojen ulkopuolelle, kun presidentti aiotaan murhata Suomen-vierailullaan.  Kärppä sotketaan tietämättään mukaan juoneen. Kun sitten suojelupoliisi valmistautuu Suomessa vierailun turvatoimiin, saa Kärpän verbaalisesti monisanainen poliisiystävä, rikoskomissaari Teppo Korhonen tehtäväkseen värvätä mukaan Kärpän, ”joka tuntee venäläiset rikollispiirit Suomessa”. Korhosta näyttelee Martti Suosalo esittää hahmon lähinnä jäykänvelmuilevasti.

Asetelma, joka ei ole elokuvan edetessä yksinkertaisuudella pilattu, onhan Venäjälläkin monta eri toimijaa monine taktisine ja strategisine vaihtoehtoineen, johtaa kissa-hiiri -leikkiin, jota käydään sekä Suomen että Venäjän valtionrajojen sisäpuolella. Elokuvan erityispiirre on se, että siinä puhutaan enemmän ja paremmin venäjää kuin koskaan ennen suomalaisessa näytelmäelokuvassa.

Mutta jos päähenkilöt, joilla sentään on hieman karaktääriä, jätetään hetkeksi syrjään, henkilögallerian tyypittely on juuri niin kliseistä kuin odottaa voi. Mafia, mafian tappajat, silovikit – Venäjän todelliset voimamiehet, joiden tausta on turvallisuus-, järjestys- ja puolustusorganisaatioissa – ja muutkin, raharuhtinaat, prostituoidut, venäläistaustaiset ihmiset, lähetystövirkailijat, sotilaat ad infinitum – mikään ei yllätä, ei varsinkaan kaiken kokenutta katsojaa. Kuha on klisee.

Mietin heti näytöksen jälkeen mikä tässä elokuvassa aiheuttaa vierautta? Vaikka ihmiset ovat kiintyneitä omiin mielipiteisiinsä, ja erityisen paljon he ovat kiintyneitä huonoihin ja jopa ala-arvoisiin mielipiteisiinsä, he tietävät etteivät mielipidekliseet ole totta. Kun sitten kulttuuriartefakti, tai sanotaan tuote, toistaa nämä kliseet, jää kokemus perheyhteydestä kokematta – katsoja on kuin ottopoika elokuvan tasaisessa jyskeessä.

Kyse on mielestäni siitä, osataanko erilaiset mentaliteetit sovittaa yhteen kertomukseen. Venäläinen mentaliteetti on vaikea tapaus, tiedämme sen varsinkin siitä, kun rima on asetettu korkealle, esimerkiksi amerikkalaisten ja brittien yrityksistä filmata venäläisiä romaaniklassikkoja. Jokin mättää, suksi ei kulje. Ja nyt rimaa ei ole edes asetettu kovin korkealle.

Vaikka teknisesti elokuva on hyvää televisiotasoa, se ei vakuuta suuren kankaan visuaalisuudellaan tai lumoa elokuvallisuudellaan – mitä ikinä se sitten onkin, mutta elokuvateatterin katsojalle lumoamisesta tässä on lopulta kyse. Elokuva on näiltä osin hyvää keskitasoa.

Hienoja kaupunkikuvia on onnistuttu ottamaan ilmeisesti helikopterista – en ehtinyt tätä tarkistaa – sekä Helsingissä että Moskovassa. Jotkut kaupunkiluonnon kuvat ovat erinomaisia. Luontevuuttakin kameran työskentelyssä on eli eivät tässä lahjattomat ihmiset asialla ole ohjauspuikoissa, kameran takana tai muutenkaan. Vaikka yhden vian uskallan sanoa ääneen ennen kuin muuhun rakenteeseen edes puututaan. Elokuvalla voisi olla vähemmän kuin viisi loppua.

Itse tarina kliseineen, sen rakenteellinen kehittyminen – sekavuuksineen ja oletettuine ennakkotietoineen katsojan perehtyneisyydestä – ja trillerin huipentumassa käytetyn ratkaisut eivät silti riitä huippusuoritukseen.

Elokuva liikkuu tässä mielessä kotimaisessa paikallissarjassa. Esimerkiksi virolaisissa draamoissa / trillereissä on enemmän potkua, venäläiset osaavat hekin varsinkin alakulon näyttelemisen ja Nordic noir on tietysti jo kansainvälisesti kuuluisa käsite.

Tappajan näköinen mies ei ole löytänyt paikkaansa näiden rinnalla, vaan jää valitettavasti lymyämään historian hämäriin, sillä eivät nämä hahmot tällaisenaan riitä sitomaan katsojaa ikuisen muiston synnyttämään tunnelmaan. 

Jos vertauskohtia Tappajan näköiselle miehelle haluaa etsiä, kysymättäkin tulee mieleen suomalaisin ja ruotsalaisin ohjaajavoimin tehdyn pitkän ja alamäkeen katsojaluvuiltaan siirtyneen Vares-elokuvien runsas sarja. On helppo sanoa, että siinä keskimäärässä Tappajan näköinen mies sijoittuu mielestäni paremmalle puolelle. Mutta siinä missä rikoskomissaari Korhosen runolliset ja anteeksi vain, tekohauskat sutkautukset eivät saa katsojaa heltymään hymistelyyn, muistiin palaa Raid-sarjan komissario Jansson ja hänen verbalisoimansa surrealistinen maailmankuva. Komisario Jansson on hauskan puolella saman verran kuin kollega Korhonen ei sinne pääse.

Nahkoja siis pitäisi luoda ja uusiin nahkoihin pitäisi päästä Korhosenkin.  Viktor Kärpällä nämä nahkat kyllä ovat, rooli istuu periaatteessa, mutta tappajalla pitää olla tilanteessa tappajan kiilto silmissään, olipa kuinka hyvä lasten isä hyvänsä tai kuinka rauhallinen hyvänsä silloin kun vaimo pistää hulinaksi kotona. Ruumiita elokuvassa tulee liukuhihnalta, mutta se tappamisen verenpunainen maku tästä jää uupumaan. Kovaotteisen trillerin kovaotteisuus tarkoittaa jotakin enemmän kuin niskan naksahdusta, tunnelmaa, tiheyttä ja iskua. Rytminvaihdokset ovat muutakin kuin judomainen kierähdys tai tappelukohtauksen salamannopeat nykäykset.

Tämä ei tietenkään ole lopullinen totuus Tappajan näköisestä miehestä. Katsokaa se itse ja sanokaa mielipiteenne!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän markkuhuusko kuva
Markku Huusko

Kiitos asiantuntijalle arviosta. Herätti ainakin minun kiinnostuksen elokuvaa kohtaan.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset