*

jarisedergren

Mikko Pielaa Orionissa keskiviikkona

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 78-79 ORIONISSA (Eerikinkatu 15, Helsinki). KE 19.11.2014, klo 17.00

Dokumenttielokuva häviämäisillään olevasta sukukansastamme liiviläisistä • alustavat ohjaaja Mikko Piela sekä Ilkka Kippola ja Jari Sedergren.

Viimeiset liiviläiset? (1995) on elokuvakriitikosta ohjaajan puikkoihin siirtyneen Mikko Pielan Latvian Kuurinmaalla toukokuussa 1994 kuvattu dokumenttielokuva häviämäisillään olevasta sukukansastamme liiviläisistä. Suomalais-ugrilaista liivin kieltä puhuu Latviassa äidinkielenään enää 13 ihmistä. Nyt viimeinen liiviläinen on mennyt, sillä hän kuoli Kanadassa kesällä 2013. Hänestä elokuvantekijällä ei ollut tuolloin tietoa. Pienen kansan viimeisten edustajien elämäntarinoissa heijastuu 1900-luvun traaginen historia.

Mikko Pielan elokuva sukupuuttoon suistuvasta sukukansastamme kuvattiin Latvian Kuurinmaalla toukokuussa 1994. Dokumentti oli rahoituksesta taistelleen Pielan kolmas, mutta ensimmäinen täysmittainen raskaan sarjan dokumentti.

Rautaportit suomalaissukuisten kansojen pariin avautuivat kameroille perestroikan myötä ja viimeistään Neuvostoliiton liitosten ratkettua. Ohjaaja Piela, kuvaaja Pekka Aine ja äänittäjä Timo Linnasalo kiersivät Liivinrannan kyliä samoihin aikoihin kuin Lasse Naukkarinen kuvasryhmineen Vienan - Karjalan runokylien rippeitä. Tuloksia siitäkin syntyi eli kuulu massiividokumenttien sarja Sukupolvien muisti. Ennen näitä nähtiin reportaaseja rajantakaisista sukulaiskansoista vain Ylen toimittajien yksinoikeudella. Merkittävin Neuvostoliittoa myötäilevä tekijä oli erikoistoimituksen dokumentaristi Arvo Ahlroos.

Pielan elokuva sai itunsa Pärnun visuaalisen antropologian festivaalien jälkeisellä matkalla Riikkaan. Myöhemmin ennakkosuunnitteluun kuuluneet haastattelut Kuurinmaalla ja lähikosketus liiviläisten historiaan järkyttivät ja ravistivat aiheen pinnalta kananperinteelliset koristeet. Ilmeni, että suomen - ugrilaista liiviä puhui äidinkielenään enää 13 ihmistä valtaväestön puhuessa latviaa. Kysymys oli kansanmurhasta, joka johdatteli Pielan perustavaan kysymykseen: ”Miksi kansakunta, joka 1200-luvulta lähtien hallitsi laajaa aluetta Baltiassa, kuitenkin tuhoutui”. Vastaukseksi kiertyivät elokuvan keskiöön kansansa viimeisten vanhuusikään selviytyneiden karmaisevat muistot. Ne näyttäytyivät ohjaajalle kuin synkimpänä huippuna sadan vuoden vähemmistökansallisuuksia polkeneesta ajasta: ”Näissä liivin kielellä kerrotuissa tarinoissa heijastuu vuosisatamme traaginen historia”.

Tarton yliopiston professori Eduard Vääri luo elokuvalle kolkot kehykset. Stalin, Siperia ja toinen maailmansota tekivät jo sukukansastamme selvää jälkeä. Sen lisäksi Neuvostoliitto oli maanomistajana armoton ja lopetti kalastukselle perustuvan Kuurinmaan elämisen edellytykset. Ennen toista maailmansotaa liiviläisiä oli noin 1500, sodan jälkeen 1948 enää 800. Sitten koitti kylmän sodan aika ja ”liiviläiset tuomittiin virallisesti unohduksiin”.

Riianlahden kylien kanta-asukkaista viimeiset saavat kertoa ydintarinat: Poulin Klavina (s. 1918) Vaiden kylästä muistaa, miten Liivin ranta pysyi venäläisten virittämillä piikkilangoilla suljettuna 50 vuotta. Elfriida Zagare (s. 1916) Siikrogin kylästä pakeni sodan jaloista perheineen Viroon. Irma Friedrikson (s. 1914) Kuolkan kylästä koki pahempaa. Vuonna 1941 venäläläiset veivät koko perheen ja kaikki naapurit Siperiaan. Pakomatka marraskuussa 1947 päättyi Riikan vankilaan, sitten kolmen vuoden leiritykseen Solikamskissa ja jälleen karkotusvankeuteen Siperiaan. Paluu Riiaan oli mahdollista vasta 1956 Stalinin suljettua ikuisesti silmänsä.

Elokuva keskittyy ennen kaikkea kuuntelemaan, sillä ”Minulla (Piela) ja leikkaaja Timo Linnasalolla ei ollut sydäntä keskeyttää väkivaltaisesti elämäntarinoita”. Elokuvan virtaus valkokankaalle ja sieltä katsojiin on kuuntelevan kameran taitoa kiinnittyä vanhusten kasvoihin ja eläytyä heidän kertomuksiinsa. Pitkät otokset luovat vuorovaikutteisen tilan, joka tiivistää tekijöiden ja kuvattavien yhdessä jakaman surun ja menetyksen. Jarmo Lehtolan muotoilema profetia (Katso 15 – 16/1995) Yle 1:en esityksen jäljiltä on tänään todellisuutta: ”Vanhaan malliin filmille kuvatun elokuvan painoarvo tulee kasvamaan tulevaisuudessa, jolloin liiviläisistä on jäljellä vain muistojälkiä arkistossa”.

– Suomen kansallisfilmografia 11:n (2004) mukaan Ilkka Kippola Helsinki 14.11.2014

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Digotoidusta kansalliskirjaston kokoelmasta löytyy mielenkiintoista tietoa liiviläisistä.

Riian piispa Albert von Buxhöwden oli pohjoismaiden historiassa yksi tärkeimmistä henkilöistä. Hän pani alkuun orjuuden. Hän orjuutti heimolaisiamme. Orjuutettuja olivat virolaiset, liiviläiset ja kuurilaiset. Tämä orjuus jo melkein vei kuurilaiset ja liiviläiset sukupuuttoon.

Virolaiset olivat tämän orjuuden ikeen alla noin 600 vuotta.

Saksalaiset kävivät kauppaa ja levittivät liiviläisille kristinuskoa Väinäjoen rantamille. Liiviläiset pelkäsivät kristinuskon merkitsevän samaa kuin vapauden menettäminen.
He pesivät uskonajatukset pois Väinäjoessa. Ensimmäinen kristinuskon lähettiläs ei onnistunut eikä toinenkaan. Kolmanneksi piispaksi tuli Albert von Buxhöwden. Roomassa paavina oli tuolloin Innocentius III, voimakkain kaikista Kristuksen sijaisista maanpäällä. Kun liiviläiset eivät taipuneet hyvällä kristinuskoon, heidät taivutettiin miekalla ja pelolla arvioi Innocentius.

Albert von Buxhöwden oli saksalaisen vallan ja orjuuden perustaja. Niin siinä todella kävi kuin liiviläiset olivat ajatelleet.

http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/499930?page=1&term=Liiwiläiset
21.1.1887 Kotikirjasto no:3
https://fi.wikipedia.org/wiki/Albert_von_Buxhövden

Tulisipa tämä dokumentti TV:stä vielä joskus.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset