jarisedergren

Dokumentin utopioita

Koska Orion-sarjastamme sanottiin taannoin niin nätisti, lainaan tähän imarreltuna Peter von Baghia (Filmihullu 1/2013, s. 16):

KAVAn "pitkien elokuvien projektia täydentää ihailtava perinne, 'dokumentin valioille' omistettu sarja, jota Ilkka Kippola ja Jari Sedergren ovat omistautuneesti pyörittäneet nyt jo täyden vuosikymmenen. Kaikki mahdollinen "kansakunnan muisti" on vyörytetty esiin, aina seikkaperäisesti ja innostuneesti esiteltynä. Välähtävästi mietin, mahtaako missään muussa maassa olla tehty mitään yhtä oivaltavaa, kasvatettu yhä painokkaammaksi muodostuvaa sarjakokonaisuutta oman maan tuotannon ytimestä?"

En olisi itse osannut paremmin sanoa, enkä ehkä kehtaisikaan. Mukana  on taas laadukasta kotimaista dokumenttia vuosien varrelta: esitämme ja esittelemme kahdessa näytöksessä toisen maailmansodan jälkeistä laatudokumenttia, keskiviikkona siis ensimmäinen.

Tulkaapa ihmiset katsomaan Dokumentin ytimessä -elokuvia Orioniin (Eerikinkatu 15, Helsinki) keskiviikkona 10. huhtikuuta kello 17.00. Perusliput 6 e/3 e. Lippuja voi tilata lippukaupasta: http://www.kava.fi/verkkokauppa/saatavuus/5048/201304101700/DOKUMENTIN-YTIMESS-69-DOKUMENTIN-UTOPIAT-I/"

 

Tässäpä kirjallista esittelyä, suullista tiedossa paikan päällä - asiaa käsittelevä kirja ilmestyy vasta syksyllä. 



Asuntopula

Suomi 1947. Tuotanto: Finlandia Kuva Oy. Levitys: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SKDL. Ohjaus: Holger Harrivirta.  Käsikirjoitus: Martti Kurjensaari. Kuvaus: Unto Kumpulainen ja Uno
Pihlström. Selostus: Carl-Erik Creutz. VET: 2501 - VA – 295 m  / 11 min

Asuntopula ei jättänyt epäselväksi, että elettiin kumouksellisten utopioiden ratkaisun hetkiä. Ennen vaaleja 1948 oli SKDL mahtinsa kukkuloilla. Maan hallitusta johti pääministeri Mauno Pekkala. SKDL:n edustajat pitivät hallussaan oikeus-, sisäasiain- ja puolustusministerin salkkuja. Itse pitkään poliisin jahtaama Yrjö Leino johti sisäministerinä valtiollista poliisia. Punainen Valpo ei epäröinyt puhdistaa kansaa ”fasistisista aineksista”. Pekkala ja Leino kuuluivat vallan miehiin,jotka neuvottelivat Stalinin Neuvostoliiton ja Paasikiven Suomen välille YYA–nimistä sopimusta poliittisen alistumisen sinetiksi.

Elokuva viestitti SKDL:n politisoitua filmipolemiikkia. Kohde näkyi konkreettisena edessä, sodanjälkeisen säännöstelytalouden ja asumisen kulttuuri. Elettiin jälleenrakennuksen aikaa.1940-luvun rakentamista leimasi vielä resurssipula. Siihen vastattiin standardisoimisella, tuloksena siitä ajalle tyypillinen malli, puolitoistakerroksinen rintamamiestalo. Jälkimaineestaan huolimatta se ei säästynyt SKDL:n talousosaston eduskuntavaalitaistelun alla käynnistämältä säälimättömältä kritiikiltä. Terävin kärki osoitti kaupunkien kerrostaloasumisen ahtausloukkuihin, mutta samalla survottiin maanrakoon luokkayhteiskunnan uudenlainen alistamismekanismi, joka hivuttautui rintamamiehille ja siirtolaisväestölle suunnitellun tyyppitalojärjestelmän myötä kaikkialle ”kuin syöpä”.

”Saksa lähti soitellen sotahan. Suomikin joutui sodan liekkien keskelle, jonka miehekkään leikin saivat lopulta maksaa naiset, lapset ja vanhukset. Kaikesta tästä on luonnollisesti ollut seurauksena suunnaton asuntopula”, aloitti poleemisen elokuvansa käsikirjoittaja Matti Kurjensaari. Kamera paljastaa pääkaupungista asuntoja jonottavien ihmismeren. Sitä kauhistellen selostaja pakinoi: ”Jos kaikki Suomen asunnontarvitsijat asetettaisiin peräkkäin, saataisiin ainakin viisisataa kilometriä pitkä jono.”

Sodan aiheuttamaa syöksykierrettä syvensi voiton tavoitteluun perustuva asuntopolitiikka. Humanisti Kurjensaari johti sen seuraamuksista häpeällisiä näkymiä: ”Yksitoikkoisten kivimuurien ja valottomien pihakuilujen rajaamia korttelitaloja. Yhdessä niistä asui kerran runoilija Katri Vala. Ja täytyy olla todellakin runoilija voidakseen laulaa: Suuri talo helisee kuin soittorasia, etelämeren lauluja, tanssien rytmejä, hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa…” Lopuksi käsikirjoittajan kynä sohaisi monotonisten rintamamiestalojen rykelmiin: ”Miksi sijoittaa rakennuksia näin tiheään ja avoimille pelloille? Kymmeniä, satoja samanlaisia, riveissä ja viivasuorien katujen ja teiden varsilla – masentava ja lohduton näky – se merkitsee asemakaavasuunnittelun henkistä köyhäntodistusta.”

 

Aamua kaupungissa

Morgon i stad / Morning in the City

Suomi 1954. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Jörn Donner. Kuvaus: Carl Gustav Roos ja Dave Liebkind. Selostus:
Jörn Donner. VET: 5170 – VA – 220 m / 8 min


Jörn Donner avasi elokuvaajan uransa vuonna 1954. Donnerin esikoinen oli lyhyt, vapaamuotoinen kuvaus Helsingistä. Auteur-ohjelmallisuus ilmeni heti filmin alussa, kun Donner esittelee itsensä omalla äänellään tekijäksi. Käytäntö vakiintuu Donnerin tavaramerkiksi. Teatterien alkukuvaksi tarkoitettu tuote on muuten selostuksesta riisuttu.Vain dadaistiset efektit lyövä ääniraitaan leikkisiä ryppyjä. Torilta bongataan kuviin kiemurtelevia ankeriaita, kolera-altaassa kelluvia jätteitä ja yön välitilassa ryypätty viinapullo. Ne tihkuvat urbaaniin olotilaan kuuluvaa turhuutta ja eksistentialistisen inhon estetikkaa.

Donnerin vasemmistolainen utopia toimii kontrastina edelliselle. Työn tekoa symboloivat kiviporan äänet ja tehtaan piippujen silhuetit. Sosialismin symbolit ovat elokuvan päätöskuvina merkitseviä. Pääkaupunki herää aamuun ruuhkaisella rautatienasemalla ja kauppatorin hälinässä. Näin tapahtui myös ranskalaisen Charles Bauerin ja Valentin Vaalan esikuvassa, vuoden 1939 yhteistyössä Herää Helsinki! Veronalennuskauden klassikoihin lukeutunut äänellinen teatterialkukuva edusti taiteellista laatua, jota kerholiike kunnioitti. Heräävä Helsinki-filmi ohjaili myös Donnerin ensikokeilua, vaikka Espan penkille nukahtanut kulkija sai rankemman vastineen. Donnerin neorealistisessa käsittelyssä lyyrisen nukkujan korvasi kivetykselle sammunut alkoholisti. Aina auringon noususta asti uutta päivää peilaava tarina kuitenkin säilyi ja on molemmissa muotoiluissa sama.

 

Koskesta me voimaa saamme

Suomi  1958. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kemijoki Osakeyhtiö. Ohjaus ja kuvaus: Yrjö Aaltonen. Käsikirjoitus: Yrjö Aaltonen ja T.R.Toivinen. Leikkaus ja tehosteet: Allan Pyykkö. Selostus: Martti Silvennoinen. VET: 6955 – VA 5 – 360 m / 13 min.

Masuunien kuumuudessa taotuilla tuotteilla kompensoitiin se paperin ja puun taloudellinen laskusuuntaus, jonka välirauhassa menetettyjen alueiden metsävarannot aiheuttivat. Toivon pärskeitä heittivät lisäksi kameran silmään Pohjois-Suomen villinä kuohuvat kosket. Ne olivat teollisuuden energiataloudellisille utopioille ”vihreän kullan” veroinen kohde. Utopioiden kohteelle ideoitiin käsite: ”Suomen valkoinen hiili”. Padotuista uomista jauhoivat kohta energiaa koski-insinöörien valkoiselle hiilelle pyhittämät turbiinit. Ne ja sodan jälkeen niille temppeleiksi nousevat hohtavan valkoiset voimalaitokset olivat jatkossa teollisuutena kuvatuin ja kameroiden edessä luontosuhdetta syvältä kouraiseva projekti. Vuonna 1956 Oulujoki Oy ylpeili jo kuudella kosken kuohuja hyödyntävällä laitoksella.

Teräskauhojen ja betonimyllyjen viimeinen näytös käytiin Kemijoen Petäjäskoskessa Yrjö Aaltosen kameran edessä. Tanskassa kehitetty, Allan Pyykön leikkaama ja tämän jälkeen Englannissa Kodakin väreihin kopioitu Koskesta me voimaa saamme lähettää kohteensa kimppuun verekset insinöörit. ”He näkevät koskessa muutakin kuin luonnonkauneutta”, kerskui tuliterä diplomi-insinööri ja käsikirjoittaja Tola Toivinen. Hän kuului niihin puroinsinööreihin”, jolta ”Kemijoen porrastamisen” suuret haasteet veivät poikuuden.

Elokuvan oivallisesti tehosteilla varustanut Allan Pyykkö käytti hyväkseen kaivinkoneiden ja kuormurien paikalla äänitettyä hälyä. Lopputulos oli massoilla, kuutioilla, betonilla ja teräspalkeilla pullisteleva kuvan ja äänen sinfonia, joka tehosi ja kelpasi lähetettäväksi Englantiin, Saksaan sekä sosialistisen sankarityön maihin.

 

Askossa on…

Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Asko Oy. Ohjaus: Pertti Nyberg. Käsikirjoitus: Jaakko Ukkonen, Tapio Tyni, Nina Wrede. Kuvaus: Jukka Rosendahl, Rudolf Nappu, Arto Sarkanen. Selostus: Seppo Kolehmainen. VET: 20299 – S,  vero 10% - 350 m / 13 min.

1950-luvun Suomi oli Tapio Wirkkalan, Kaj Franckin ja Timo Sarpanevan maailman kauneimmiksi valittujen taideteollisten esineiden maa. Vuosikymmen myöhemmin tehokkuus, rationalisoinnit ja markkinointiin mukautettu tulosajattelu olivat puristamassa elinkeinoelämälle suurten monistettavien sarjojen tyyliä. Kalustekuva Askossa on… tiivisti kaupallisen luovuuden utopioista olennaisen.

Ennen öljykriisiä oli muovinen pallotuoli askolaisen tuotekehittelyn globaali symboli ja muotoilijansa Eero Aarnion unelma. Elokuvassa se saa siivet ja lentää lasikuitumuotista tuhansina samannäköisinä tuotteina maailmalle. Askon tuotemenestyksen toinen takuumies Ilmari Tapiovaara lausuu elokuvan liekehtivät iskusanat: ”Tehokkuus mukavuudessa, käytännöllisyydessä, palveluksien monipuolisuudessa ja tuotteiden pitkäikäisyydessä”. Tapiovaara sisusti kalustetykkinä Yhdysvaltojen colleget mutta myös Moskovan suurimman hotellin idänkaupan sankarillisena saavutuksena. Ansioillaan hän oli hankkimassa Askolle tasavallan presidentin vuonna 1965 myöntämää vientipalkintoa. Sitä elokuva ei tietenkään jätä mainitsematta.

Lopuksi kamerat käyvät Kölnin huonekalumessujen tulevaisuuden Asko-kodissa. Isänmaansa asialla olevat konsultit lupaavat siellä asiakkailleen uudenlaista mukavuutta: ” Mahdollisuuksia rentoutumiseen ilman sovinnaista ilmettä ja enemmän pehmeyttä kuin kulmia”.

Superlon

Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Oy Opus / Mainos Studio oy. Tilaaja: SOK. Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Allan Pyykkö. Kuvaus: Leo Ahola ja Matti Oksa. Musiikki: Erkki Ertama. VET: 20353 – S, vero 10%. - 280 m / 9'42''

Askon 50-vuotisjuhlaelokuva väläyttelee jo kuluttajille uutta teknologiaa ja synteettisten materiaalien kumousta. Käsillä oli futurististen kokeilujen hullunrohkea vuosikymmen, kunnes muoviset utopiat liukenivat 1970-luvun öljykriisiin ja kaikki muuttui. Vielä vuonna 1968 ehti SOK:n muovitehdas tilata Oy Opukselta ja tytäryhtiö Mainos Studiolta vaahtomuovituotteiden kampanjaelokuvan.

Kiveä rouhivilta louhimoilta innovatiivisiin aiheisiin siirtynyt Allan Pyykkö lavasti muoviteollisuudelle visionäärisen filmin Superlon. Elokuva ei tyytynyt suosittelemaan kuluttajille vain makuuasentoa huokoisella vaahtomuovipatjalla. Filmin päätösvisiot ponkaisivat aina avaruusajassa elävien entiteettien asuinsijoille välineenään tulevaisuuden olotilaan tirkistelevä Opuksen kameran silmä. Elokuvan kaupallisen eskatologian huipensi lentävän lautasen näköispainokseksi muotoiltu Futuro-talo ja viettelevät virtuaalihengettäret sen muoviseen kuoreen kätkeytyvissä tiloissa.


Tietokoneet palvelevat

Computers serve

Suomi 1968.Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tilaaja: Postisäästöpankki.  Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Risto Jarva, Pertti Jotuni ja Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Antti Peippo. Leikkaus: Lasse Naukkarinen. Äänisuunnittelu ja lavastus: Anssi Blomstedt. Musiikki: Erkki Kureniemi. Selostus: Kalle Holmberg. VET: 20367 VV – 395 m / 15 min.

Aika oli kypsä Postipankin sponsoroimille tiedotuselokuville. 1960-luvun lopun utopioita ideoi Risto Jarvan ja Jaakko Pakkaslahden johtama Filminorin tiimi, samalla kun uutuusarvoa omaavat sponsoroidut kuvat säteilivät tilaajansa imagoon edistyksen hohtoa. Aluksi Filminor erikoistui kaupungistumisen, naiseuden ja ympäristön aiheisiin. Asialle vihkiytyi edistyksellinen ja ennakkoluuloton arkkitehti Pertti Maisala. Hän sai tehtäväkseen kehitellä tilauskuvatuotannoille ohjelman, joka vakuuttaisi pääpartneriksi suostutellun Postipankin.

Vihertävän ideologian nostaessa sirkkalehtensä otti arkkitehti ensiksi työpöydälleen vanhan kulttuuriympäristön ja uuden kaupunkirakentamisen yhteensopivuuden kysymykset. Postipankin tietoteknologinen harppaus pelilaudalle potkaisi kuitenkin äkisti liikkeelle uuden ”pee ärrää” tietokoneille tekevän elokuvatilauksensa. Apuun kutsuttiin teknologiaa selkokielelle selitellyt insinööri Pertti Jotuni.

Jarvan Tietokoneet palvelevat mallinsi IBM:n tuliteriä imagoelokuvia Feedback ja Information, jotka niittivät maailmanlaajuista mainetta. Jarvan ja kuvaaja Lasse Naukkarisen elokuvallinen avantgarde hyppäsi kuitenkin omiin innovatiivisiin sfääreihinsä. Havainnollistettuaan ensin reikäkortteja lukevan supertietokoneen matemaattiset funktiot, oli vuorossa lasikopeissa työskentelevien ihmisrobottien näytös. Orwellimaista todellisuuskuvaa alleviivasi Anssi Blomstedtin äänisuunnittelu, joka hyödynsi Erkki Kureniemen elektronista musiikkia. Kuvallisten palojen painikkeeksi siitä suodattui rätisevän suggestiivinen raita.  

 

Kämp

Suomi 1970. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallis-Osake-Pankki. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Pekka Suhonen, Olavi Mattila, Eino Ojanen, Risto Varjonen. Kuvaus: Petri
Hämäläinen, Reijo Lås, Mauri Front, Väinö Kolhonen, Jarmo Husso. Leikkaus: Outi Kääriä, Eero Sinikannel. Selostaja: Ilari Becker. VET: tark. 28.4.1970 – A-20860 – S – 310 m / 12 min – 35 mm

Suomi-Filmin lyhytelokuvaosastolla lähes vuosikymmenen työskennellyt veteraani Valentin Vaala sai tehtäväkseen toteuttaa elokuvan Kämpin muutoksesta neljää vuotta ennen filmin valmistumista. 11-sivuisen käsikirjoituksen työnumeron mukaan elokuvaa suunniteltiin täyttä päätä jo vuonna 1966. Tilaajana toimi Kansallis-Osake-Pankki, joka oli perustettu talon peilisalissa 1889.

Esplanadin ja koko keskustan muutos räjähti käyntiin 1870-luvulla. Muutosta on luonnehdittu dramaattiseksi. Aiemmin Pohjoisesplanadilla oli sallittu vain puurakentaminen, ja rakennukset
olivat pääosin yksikerroksisia. Purettujen talojen tilalle nousi suurikokoisia liike- ja asuintaloja, Antiloopin kortteliin vuonna 1887 valmistuneen Hotelli Kämpin lisäksi Grönqvistin kivimuuri, Catanin talo, Mercuriuksen liiketalo ja Wreden talo pasaaseineen. Empirekortteleiden luonne muuttui mahtavammaksi. Kaupunkikuva muuttui myös, kun asuintaloista tuli yhä useammin kauppiaiden hallitsema maailma: ovet kadulle avautuivat, ikkunat suurenivat näyteikkunoiksi, asuinhuoneistot otettiin usein liiketiloiksi.

Kämp-elokuvan sapluuna oli monista modernisaatioelokuvista tuttu ideologinen kertomus. Kauan sitten vallinnut ideaalinen tila on rapistunut, eikä sitä kannattanut säilyttää, vaan rakentaa tilalle täysin uutta. Peräti neljän tekijän selostusteksti korostaa nostalgisin sanakääntein perinteen ja välttämättömyyden välistä jännitettä tavalla, joka käärii tosiasiallisen katoamisen esteettiseen perinnetietoisuuteen: "Vanhan ja perinteisen talon purkaminen on tavallisesti tapahtuma, johon sisältyy paljon haikeutta. Silloin katoaa sellaista, joka on ollut tärkeää ajalle ja sen koko kuvalle. Kämpin talon kohdalla oli kuitenkin kysymyksessä ehdoton pakko. Kluuvinlahden liejulle ja paaluperustuksen varaan rakennettu
talo uhkasi sortua."

Perustelut olivatkin tarpeen, sillä ajatus tärkeiden rakennusten suojelemisesta oli virinnyt jo 1937. "Kulttuurin tai arkkitehtuurin suojelualuetta" ajoi Nils Erik Wickberg, joka uudisti erityisesti Empire-rakentamista koskevan ehdotuksensa 1947. Samana vuonna ilmestyi kaupunkisuunnittelulle tärkeä perusteos, Teknillisen korkeakoulun asemakaavoituksen professorin Otti–Iivari Meurmanin Asemakaavaoppi, joka loi maankäytön toiminnallisen erottelun kautta city-alueen käsitteen. Asetus Empire-kortteleiden suojelemiseksi tuli voimaan 1952, mutta jo kuutta vuotta myöhemmin uusi rakennuslaki käytännössä kumosi suojelupäätöksen. Vuoden 1958 rakennuslaki ei tuntenut enää suojelun perustana ollutta määritettä "vanha kaupunki", ja jos sitä ei ollut, periaatteessa mikään ei ollut uusrakentamiselle mahdotonta. Rakennuttajille se oli kuin toimintaohje.


Enso-Gutzeitin rakennus Katajanokalla ja Hotelli Marski Mannerheimintiellä nostattivat vastarintaa, sillä niitä pidettiin "laatikkomaisina", toisin sanoen ankaran geometrisinä ja esteettisiltä keinoiltaan vaatimattomina ja jopa köyhinä. Saneeraushankkeiden osoittautuminen ruudukkojulkisivuilla varustettujen liikekolossien uudisrakentamiseksi herätti suuttumusta. Kaupungintalon remontissa keksittiin ratkaisuksi pelkkien julkisivujen säilyttäminen, mutta Hotelli Kämpin kohdalla tämäkään ei riittänyt. Rakennus on täysin uusi, mutta julkisivut olivat vanhan rakennuksen jäljennöksiä.

Kansallis-Osake-Pankin johto ilmoitti helmikuussa 1961, että perinteikäs hotelli- ja ravintola Kämp oli "pakko purkaa", koska Theodor Höijerin suunnittelemassa ja 1887 valmistuneessa rakennuksessa oli vain viisi kerrosta ja rakennusoikeus salli siihen kahdeksan. "Pankin näkökulmasta tämä tarkoitti sitä", Anja Kervanto Nevanlinna kirjoittaa, "että tällä paikalla olevasta uudesta toimistotalosta saatavat tuotot laskettiin vanhan rakennuksen tuottoja huomattavasti suuremmaksi." Samat syyt johtivat KOP hylkäämään myös vanhojen julkisivujen säilyttämisen. Toinen perustelu oli ehkä ahneuttakin ontuvampi: kun pankki oli rikkonut vanhan ja ehyen katukuvan rakentamalla Kluuvikadulle 1957–1962 liikekiinteistön, se vetosi näin luotuun moderniin estetiikkaan ilmoittaen haluavansa jatkaa sitä myös Kämpin kohdalla.


Aktivoitunut kaupunginvaltuusto osoitti vastarintaa rajoittamalla monien mielestä yllättäen alueen rakennusoikeutta ja heikensi näin uudisrakennuksen tuotto-odotuksia. KOP ryhtyi vastakampanjaan, joka rakentui estetiikan arvojen tulkinnalle. "Nykyisessä asussaan Kämpin talo ei ole tyylipuhdas", selitti pankinjohtaja Konttinen perusteenaan vuoden 1913 tapahtunut uuden ylimmän kerroksen rakentaminen. Pääjohtaja Matti Virkkunen ei tyytynyt tähän, vaan sananmukaisesti mitätöi koko rakennuksen kulttuuriarvon radiohaastattelussaan, vaikka ei siinä muistanut rakennuksen valmistumis- tai korjaamisvuotta.  Lopullinen niitti oli lausunto: "Kämpiä ei voida säilyttää, sillä se rakennettiin aikanaan huonosti." Vuoden 1963 viimeisenä päivänä KOP ilmoitti rekonstruoivansa Höijerin alkuperäisen julkisivun ja samalla sisustavansa tämän niin kutsutun "pelastetun esplanadijulkisivun" taakse intiimin hotellin.


Yllätys tai ei – lehdistö osoittautui samanmieliseksi, eikä kritiikkiä juuri esitetty. Päinvastoin, KOP sai uudisrakentamisen näyttämään lehdistössä suojelijoiden voitolta. Kämp-elokuva korostaa loputtomiin samaa tiedotustaktiikkaa: "Rakentaminen edellyttää purkamista. Siksi tämäkin talo hajotettiin kokonaan ja uuden rakentaminen aloitettiin aivan alusta – perustan vahvistamisesta. Työssä käytettiin kaikkia nykyajan keinoja, mutta freskot, stukko-koristeet ja lukemattomat yksityiskohdat vaativat vanhojen ja jo osin unohtuneiden käsityöläistaitojen herättämistä." Vertaukset saivat ehkä hieman hämmentävällä tavalla kansainvälisen luonteen, sillä elokuva vertaa Helsinkiä sodan jälkeen uudelleen rakennettuun Varsovaan: uudelleenrakentamisessa oli kyse tuhotun kaupungin uudesta tulemisesta. Uusiin kulissien takaisiin, "vanhankaltaisiin uusiin" tiloihin asettui lopulta – ei ravintolaa tai hotellia – vaan KOP:n ylin johto. Tässäkin muutoksessa toteutui elokuvan toteamus uudesta Kämpistä: "Se on entisenlainen. Mutta kuitenkin eroava."

 

Kaupungin vapaus

Helsinki -67

Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Jukka Pakaslahti. Käsikirjoitus: Väinö Kirstinä, Jukka Pakaslahti. Kuvaus ja leikkaus Jukka Pakaslahti . VET: 20140 – S, VV – 290 m.

Väinö Kirstinän tekstin kuvitettu kierros tempaa kaupungin eksistenssiin aamusta iltaan ja seuraavaan aamuun kestävässä syklissä. Uuden aallon viipyilevä filmi käy Vanhan Montussa. Heikki Harma on kantapöydän juopuva folkmuusikko, joka näppäilee kitarastaan saundeja. Flipperiä pelataan myöhään yöhön. Toisaalla Pitkänsillan rannassa ovat rantojen miesten ravintolat aina auki. Laila on valomainoksien untuvapeitto vailla vertaa.

Pakaslahden ja Kirstinän absurdin huumorin sävyttämä filmi viettää kaupungin vapauden sietämätöntä juhlaa. Päiväsaikaan saa satunnainen kulkija linja-autoaseman kimalaispesässä herkästi turpaansa. Aamun ensi-imaisu synnytysosastolla tuo pian unohtuvan tyydytyksen. Kätilöopiston ikkunoista kiirivät parkaisut, mutta ne edustavat vain vapautumisen hetkellistä ääntelyä. Systeemin asettamat säännöt nitistävät nuoruuden utopiat heti alkuunsa. Ruohikoiden tallaaminen on ankarasti kielletty. Nukkuminen Espan penkeillä kuuluu ”irtolaisuudeksi” tuomittuun elämänmuotoon. Se ei ollut edes Suomen 1960-luvun pääkaupungissa sallittua.   


- Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 28.3.2013

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän jarisedergren kuva
Jari Sedergren

Lisäilin tuon unohtuneen tekstin Kämpistä.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset